Näyttökynnys lähestymiskieltoprosessissa

Abstract

Tarkastelen tutkimuksessa lähestymiskieltolain (898/1998, LähKL) 2 §:n 1 momentin mukaista lähestymiskiellon määräämisen edellytyksenä olevaa näyttökynnystä, joka koskee myös lain 11 §:n 1 momentissa tarkoitettua väliaikaista lähestymiskieltoa. Lähestymiskielto voidaan määrätä, jos on perusteltu aihe olettaa, että henkilö, jota vastaan kieltoa pyydetään, tulisi tekemään itsensä uhatuksi tuntevan henkilön henkeen, terveyteen, vapauteen tai rauhaan kohdistuvan rikoksen tai muulla tavoin vakavasti häiritsemään tätä. Päätöksen väliaikaisesta lähestymiskiellosta tekee lähtökohtaisesti pidättämiseen oikeutettu virkamies.

Pyrin täsmentämään näyttökynnysilmauksen ”perusteltu aihe olettaa” merkityssisältöä aluksi sanamuodonmukaisen ja systematisoivan tulkinnan kautta suhteessa muissa prosessilajeissa edellytettyihin näyttökynnyksiin. Näyttökynnysilmaisun merkityksen tarkentaminen edellyttää lisäksi myös lähestymiskieltoprosessin erityispiirteiden ja tavoitteiden huomioon ottamista sekä katsausta muiden prosessilajien näyttökynnyksiin sekä prosessien tavoitteisiin. Tarkastelen tutkimuksessa erilaisia oikeuskirjallisuudessa esitettyjä tapoja hahmottaa näyttökynnyksen määräytymistä ja sisältöä selvittääkseni, mikä tapa voisi soveltua lähestymiskieltoprosessiin.

Esitän, että näytön riittävyyttä koskevassa epävarmuustilanteessa Jaakko Jonkan väitöskirjassaan esittämä punnintamalli soveltuu väliaikaista lähestymiskieltoa koskevaan päätösharkintaan. Tutkimustuloksena esitän myös, että Christian Diesenin hypoteesimetodinsa yhteydessä esittelemän näyttöaineiston kattavuutta koskevan käsitteistön avulla voidaan hahmotella väliaikaisen ja varsinaisen lähestymiskieltoprosessin eroja.