Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 3 momentin mukaisen arviointisäännöksen soveltaminen

Abstract

Tässä pro gradu -tutkielmassa käsitellään oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 3 momentin mukaista arviointisäännöstä, joka muodostaa poikkeussäännöksen riita-asioissa pääsääntönä olevasta uskottavan näytön vaatimuksesta, kun on kyse yksityisoikeudellisen saatavan määrästä. Arviointisäännöksen soveltamiskohteena on siis yksityisoikeudellinen saatava, jolla tarkoitetaan käytännössä asianosaisen rahamääräistä vaatimusta. Olennaista arviointisäännöksen soveltamisessa on lisäksi se, että näyttöhelpotus kohdistuu vain saatavan määrään, joten saatavan muista perusteista on esitettävä lähtökohtaisesti pääsäännön mukainen uskottava näyttö.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 3 momentissa luetellaan kolme arviointikynnyksen täyttymisen edellytystä, jolloin arviointisäännös voi tulla sovellettavaksi. Edellytysten mukaan tuomioistuin arvioi yksityisoikeudellisen saatavan määrän, jos saatavan määrästä ei ole saatavissa uskottavaa näyttöä taikka se olisi saatavissa vain vaikeuksin tai asian laatuun nähden kohtuuttomilla kustannuksilla tai kohtuuttomalla vaivalla. Mikäli asianosainen jättää saatavissa olleen näytön hankkimatta, arviointisäännöstä ei voida soveltaa ja kanne saatetaan hylätä.

Arviointiratkaisussa tuomioistuimen on esitetyn aineiston perusteella harkittava, mikä on objektiivisesti perustelluin lopputulos, jolloin ei pitäisi tyytyä vahvistamaan määrää, joka saatavalla vähintään on. Tuomioistuimen arviointiratkaisu muodostuu erilaiseksi riippuen siitä, onko saatavan määrän perusteena olevan tosiseikan ja taloudellisen arvon välillä yhteys vai ei.