Rahamääräistä hyvitystä koskevan vaadeoikeuden menettäminen passiivisuuden perusteella
Kaikkonen, Santeri (2024)
Kaikkonen, Santeri
Lapin yliopisto
2024
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024100776307
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024100776307
Tiivistelmä
Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella sopimusrikkomukseen vetoavan osapuolen eli velkojan passiivisuuden oikeusvaikutuksia koskevia normeja eli passiivisuusseuraamuksia. Keskeisen osan näistä säännöistä muodostavat pääasiallisesti lakiin perustuvat reklamaatio- ja vanhentumissäännöt. Lakiin perustuvien sääntöjen lisäksi passiivisuudelle on annettu yksittäistapauksissa merkitystä myös silloin, kun oikeusvaikutuksia ei ole voitu perustaa lakiin vaan yleisiin sopimusja velvoiteoikeuden periaatteisiin.
Tutkimuksessa selvitetään pääasiallisesti lainopillisen tutkimuksen metodien avulla niitä edellytyksiä, joiden perusteella velkojan passiivisuus voi johtaa oikeudenmenetykseen, kun hän on tehnyt reklamaation, mutta ei vielä ilmoittanut vaatimuksistaan. Oikeuskäytännön (KKO 2019:94) mukaan reklamaation ei edellytetä pääsääntöisesti sisältävän sopimusrikkomukseen perustuvia vaatimuksia, vaan riittävää on, että velkoja ilmoittaa havaitsemastaan sopimusrikkomuksesta sopimuskumppanilleen. Velkojalla on reklamaation tekemisen jälkeen lähtökohtaisesti aikaa vanhentumisajan loppuun asti esittää velalliselle sopimusrikkomukseen perustuvat vaatimuksensa. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, että oikeus esittää vaatimuksia sopimusrikkomuksen perusteella voidaan poikkeuksellisesti menettää jo ennen vanhentumisajan päättymistä, mikäli velallinen on perustellusti luottanut siihen, ettei velkojan tarkoituksena ole enää vedota sopimusrikkomukseen.
Tutkimuksen perusteella on todettavissa, että reklamaatio- ja vanhentumissäännöt muodostavat vahvan lähtökohdan sille, millaista oikeudellista merkitystä velkojan passiivisuudella voi sopimusrikkomustilanteissa olla. Säännösten avulla pystytään useimmiten riittävällä tavalla turvaamaan passiivisuusseuraamusten tunnistettavien tavoitteiden näkökulmasta se, että velallinen ei joudu odottamaan sopimusrikkomuksen seuraamuksien aktualisoitumista kohtuuttoman pitkää aikaa. Vaadeoikeuden menettäminen passiivisuuden perusteella, ilman että se perustuisi lakiin, on harvinaista ja sen tueksi on edellytettävä painavia velallisen perusteltua luottamusta puoltavia perusteita. Passiivisuuden oikeusvaikutuksia lailla sääntelemättömissä tilanteissa on pyritty selittämään erilaisilla systematisoinneilla, joissa huomiota on kiinnitetty erityisesti passiivisuuden ongelmallisuuteen perinteisen sopimusvastuukäsityksen näkökulmasta. Passiivisuutta ei voida useinkaan pitää esimerkiksi tahdonilmaisuna, mutta passiivisuus saa kuitenkin merkityksensä osana velkojan sopimuksellista käyttäytymistä ja sitä on perusteltua pitää sopimusvastuun alaisena ilmiönä. Velallisen luottamuksen perusteltavuutta yksittäisessä tilanteessa arvioitaessa tulee kiinnittää huomiota sopimusrikkomuksen selvittelyn kokonaisuuteen, kuten sopimuksen sisältöön a osapuoliin, sopimusrikkomukseen, ajan kulumiseen ja sen kontekstiin sekä osapuolten menettelyyn sopimusrikkomuksen selvittelyssä.
Tutkimuksessa selvitetään pääasiallisesti lainopillisen tutkimuksen metodien avulla niitä edellytyksiä, joiden perusteella velkojan passiivisuus voi johtaa oikeudenmenetykseen, kun hän on tehnyt reklamaation, mutta ei vielä ilmoittanut vaatimuksistaan. Oikeuskäytännön (KKO 2019:94) mukaan reklamaation ei edellytetä pääsääntöisesti sisältävän sopimusrikkomukseen perustuvia vaatimuksia, vaan riittävää on, että velkoja ilmoittaa havaitsemastaan sopimusrikkomuksesta sopimuskumppanilleen. Velkojalla on reklamaation tekemisen jälkeen lähtökohtaisesti aikaa vanhentumisajan loppuun asti esittää velalliselle sopimusrikkomukseen perustuvat vaatimuksensa. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, että oikeus esittää vaatimuksia sopimusrikkomuksen perusteella voidaan poikkeuksellisesti menettää jo ennen vanhentumisajan päättymistä, mikäli velallinen on perustellusti luottanut siihen, ettei velkojan tarkoituksena ole enää vedota sopimusrikkomukseen.
Tutkimuksen perusteella on todettavissa, että reklamaatio- ja vanhentumissäännöt muodostavat vahvan lähtökohdan sille, millaista oikeudellista merkitystä velkojan passiivisuudella voi sopimusrikkomustilanteissa olla. Säännösten avulla pystytään useimmiten riittävällä tavalla turvaamaan passiivisuusseuraamusten tunnistettavien tavoitteiden näkökulmasta se, että velallinen ei joudu odottamaan sopimusrikkomuksen seuraamuksien aktualisoitumista kohtuuttoman pitkää aikaa. Vaadeoikeuden menettäminen passiivisuuden perusteella, ilman että se perustuisi lakiin, on harvinaista ja sen tueksi on edellytettävä painavia velallisen perusteltua luottamusta puoltavia perusteita. Passiivisuuden oikeusvaikutuksia lailla sääntelemättömissä tilanteissa on pyritty selittämään erilaisilla systematisoinneilla, joissa huomiota on kiinnitetty erityisesti passiivisuuden ongelmallisuuteen perinteisen sopimusvastuukäsityksen näkökulmasta. Passiivisuutta ei voida useinkaan pitää esimerkiksi tahdonilmaisuna, mutta passiivisuus saa kuitenkin merkityksensä osana velkojan sopimuksellista käyttäytymistä ja sitä on perusteltua pitää sopimusvastuun alaisena ilmiönä. Velallisen luottamuksen perusteltavuutta yksittäisessä tilanteessa arvioitaessa tulee kiinnittää huomiota sopimusrikkomuksen selvittelyn kokonaisuuteen, kuten sopimuksen sisältöön a osapuoliin, sopimusrikkomukseen, ajan kulumiseen ja sen kontekstiin sekä osapuolten menettelyyn sopimusrikkomuksen selvittelyssä.
Kokoelmat
- Pro gradu -tutkielmat [4459]