Velvollisuuden ja harkintavallan tasapainottaminen ennakkoratkaisumenettelyissä – SEUT 267(3) ja kansalliset viimeisen oikeusasteen tuomioistuimet

Abstract

Tutkimus käsittelee SEUT 267 artiklan mukaista ennakkoratkaisumenettelyä ja erityisesti viimeisen oikeusasteen tuomioistuinten velvollisuutta esittää ennakkoratkaisupyyntöjä. Tavoitteena on analysoida, miten kansalliset tuomioistuimet tasapainottavat harkintavaltaansa ja velvollisuuksiaan EU-oikeuden yhdenmukaisen soveltamisen varmistamiseksi.

Tutkimuksen teoreettinen tausta pohjautuu EU-oikeuden periaatteisiin sekä erityisesti acte clair ja acte éclairé -doktriineihin, jotka määrittävät, milloin ennakkoratkaisupyyntö voidaan jättää tekemättä. Tutkimusmetodi on oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Se perustuu SEUT 267 artiklan sekä relevantin oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden analyysiin.

Tutkimuksen keskeiset tulokset osoittavat, että ennakkoratkaisumenettely on EU-oikeuden yhtenäisyyden kannalta kriittinen mekanismi, mutta sen soveltamiseen liittyy tulkinnallisia haasteita sekä riskejä. Viimeaikainen oikeuskäytäntö, kuten Consorzio-tapaus, on tarkentanut kansallisten tuomioistuinten velvollisuuksia ja samalla lisännyt niiden vastuuta. Erityisesti perusteluvelvollisuus ennakkoratkaisupyynnön tekemättä jättämisestä on korostunut.

Tutkimus osoittaa, että ennakkoratkaisumenettelyn jatkuva kehittäminen on välttämätöntä esimerkiksi oikeusvarmuuden takaamiseksi. Kansallisten tuomioistuinten rooli EU-oikeuden tulkitsijoina vahvistuu, ja niiden on pystyttävä sopeutumaan oikeuskäytännön sekä sääntelyn muutoksiin.