Yritysvastuudirektiivin huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnin vaikutus johdon rikosoikeudelliseen vastuuseen

Abstract

Tutkimuksessa arvioidaan lainopillisesti yritysvastuudirektiivin huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnin vaikutuksia ylimmän johdon rikosoikeudelliseen vastuuseen. Direktiiviin liittyvien epävarmuustekijöiden vuoksi tutkimuksen pääpaino on rikoslain yleisissä opeissa. Velvoitteen ylikansallisuus korostuu kansainvälisen työperäisen ihmiskaupparikoksen kohdalla, ja se on tutkimuksen keskiössä.

Yleisesti ihmiskaupan sekä työ- ja ympäristörikosten osalta direktiivi korostaa ja tarkentaa johdon velvollisuutta ennakoida, havaita ja torjua haitallisia ihmisoikeus- ja ympäristövaikutuksia. Siten direktiivi korostaa johdon erityisiä velvollisuuksia, joita rikoslain 3 luvun 3 §:n laiminlyönti edellyttää. Yksityiskohtaisempien velvoitteiden myötä laiminlyönti sekä syy-yhteys laiminlyönnin ja rikosseuraamuksen välillä ovat selkeämmin todennettavissa tuottamuksellisissa rikoksissa. Työ- ja ihmiskaupparikoksissa muutos korostuu ihmisoikeusliitännäisissä tapauksissa verrattuna fyysiseen turvallisuuteen. Tarkoin säänneltyjen ympäristörikosten osalta muutos on pienempi. Tahallisuuden osalta velvoitteiden laiminlyönti voi korostaa ylimmän johdon tarkoituksellista tietämättömyyttä.

Tutkimuksessa hyödynnetään esimerkkitapausta, jossa suomalaisen yrityksen toiminnassa syyllistytään ihmiskauppaan ulkomailla. Direktiivi korostaa vastuun kohdentumista ja oikeuskäytännön perusteella on mahdollista, että ihmiskaupan tarkoitustahallisuusedellytys ei ole este laiminlyöntirikokselle. Kynnys tälle on korkea. Ihmiskaupan tunnusmerkistön sanamuoto kuitenkin viittaa aktiiviseen tekemiseen, joka käytännössä poissulkee laiminlyöntirikoksen mahdollisuuden rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen myötä. Näennäisesti vilpittömälle ylimmälle johdolle ei todennäköisesti muodostu henkilökohtaista rikosoikeudellista vastuuta esimerkkitapauksesta ilman laintasoista muutosta. Oikeushenkilön osalta esimerkkitapauksessa direktiivi korostaa rangaistusvastuun edellyttämää moite-edellytystä ja syy-yhteyttä. Ylimmän johdon laiminlyönnin mahdollistama ihmiskauppa voi johtaa yhteisösakon määräämiseen, ja yritysvastuudirektiivi korostaa tämän todennäköisyyttä. Oikeuspoliittisesti arvioituna rangaistavuus on kuitenkin epätodennäköistä oikeushenkilön rangaistusvastuun puutteellisen ymmärryksen myötä, joskin merkkejä muutoksesta on havaittavissa.

Epäselvyys yrityksen sisäisten velvoitteiden määrittämisessä korostaa johdon vastuuta. Viimesijaisen vastuun delegointi ei ole mahdollista. Kuitenkin tosiasiallinen tehtävien ja riittävien toimivaltuuksien delegointi on hyväksyttävä ja tarkoituksenmukainen tapa toteuttaa yritysvastuudirektiivin velvoitteita siten, että johto tosiasiassa välttää rikosoikeudellisen vastuun.

This study assesses the due diligence obligation provided by the Corporate Sustainability Due Diligence Directive and how it may affect the criminal liability of the senior corporate leadership such as the board of directors and the chief executive officer. Due to the uncertainties surrounding the Directive, the focus of the study lies with the general doctrines of criminal law. The transnational nature of the due diligence obligation is particularly highlighted in relation to international human trafficking, which forms the core of the analysis.

In general, regarding human trafficking as well as labour and environmental crimes, the Directive’s due diligence obligation emphasises the corporate leadership’s duty to anticipate, identify and counter adverse impacts on human rights and the environment. Accordingly, the directive emphasises the so-called special legal duty in relation to liability for omission as described by Section 3 of Chapter 3 of the Criminal Code. The introduction of more detailed obligations makes it more feasible to establish both omission and causality between the omission and the criminal consequence in negligence-based offences. Regarding labour and human trafficking offences, the change is more pronounced in cases linked to human rights than in those related to physical safety. The change is less significant with respect to strictly regulated environmental crimes. Regarding intent, a breach of the obligations may highlight a state of wilful ignorance on the part of corporate leadership.

The study was conducted largely by analysing a hypothetical scenario in which a Finnish company engaged in human trafficking abroad. Based on judicial precedent, it is possible that the mens rea requirement for human trafficking does not preclude liability for an omission offence. The threshold for this is high. However, the wording of the legal definition of human trafficking suggests active conduct, which in practice should exclude the possibility of an omission-based human trafficking offence due to the principle of legality in criminal law. Senior corporate leadership that prima facie acts in good faith is unlikely to be found personally criminally guilty of an omission which results in human trafficking within the company. Regarding a legal person, the directive emphasises both the requirement of fault and the causal link necessary for the imposition of corporate sanctions. Human trafficking enabled by an omission on the part of corporate leadership may lead to the imposition of corporate criminal liability in the form of a corporate fine, and the directive increases the likelihood of such an outcome. From a criminal policy perspective, sanctions remain improbable due to the insufficient understanding of corporate criminal liability, although there are indications of change.

Ambiguity in defining internal corporate obligations increases the burden of responsibility on the board of directors. The ultimate responsibility of the senior leadership cannot be delegated. Nevertheless, the factual delegation of tasks and sufficient decision-making powers constitutes an acceptable and appropriate means of fulfilling the due diligence obligations in a way that effectively shields corporate leadership from criminal liability.