Perustuslain 19.3 §:n riittävien terveyspalvelujen turvaaminen vaikuttavuuden kriteerien ja julkisen vallan toteuttamien lain uudistusten näkökulmasta

Abstract

Perustuslain (PL 731/1999) 19.3 §:ssä on turvattu riittävät terveyspalvelut perusoikeutena kaikille. Riittävyys -käsitteen voidaan nähdä koostuvan useista tekijöistä, joiden avulla on mahdollista arvioida, onko julkinen valta toteuttanut kyseisen perusoikeuden turvaamista mahdollisimman täysimääräisesti PL 22 §:n perusoikeusmyönteisen laintulkinnan nojalla. Tutkimuksessa olen pyrkinyt selvittämään näitä riittävyyden kriteereitä ja kyseisten kriteerien kautta tarkastelemaan, minkälaisten lainsäädännöllisten uudistusten avulla perusoikeutta on käytännössä pyritty toteuttamaan alueellinen yhdenvertaisuus mukaan lukien. Tutkielmassa on käytetty lainopillista metodia.

Riittävyyden kriteerien voidaan katsoa terveyspalveluiden osalta koostuvan yhdenvertaisesta saatavuudesta, institutionaalisesta, alueellisesta ja digitaalisesta saavutettavuudesta sekä palvelujen tarpeesta, laadusta ja vaikuttavuudesta. Edellä mainittuja tekijöitä on käytännössä pyritty toteuttamaan sote-uudistuksen ja sen suurempien sekä tehokkaampien järjestämisvastuullisten avulla. Lisäksi päivystys- ja sairaalaverkon keskittäminen, hoitotakuun muutokset ja yhteistyön lisääminen julkisen vallan ja Kelan välillä on nähty toimivan ratkaisuina terveydenhuollon nykyiseen tilanteeseen.

Tutkimusta tehdessä on käynyt ilmi, että vaikka perusoikeuteen liittyviä kriteereitä on voitu eritellä ja niiden kautta perustella lain uudistusten tarpeita ja tavoitteita, terveyden ja terveyspalvelujen täysimääräinen toteuttaminen estyy useammasta eri syystä. Näistä merkittävimpänä voidaan pitää budjettioikeudellisia syitä, jonka vuoksi terveyspalvelujen täydellinen turvaaminen tuntuu jäävän toissijaiseksi julkisen vallan taloudellisen tasapainottamisen rinnalla. Taloudellisten syiden ensisijainen oikeuttaminen vaikuttaa johtuvan perustuslakivaliokunnan kankeasta roolista perusoikeuksien täysimääräisen toteutumisen valvonnassa sekä oikeuksiin sisältyvän minimisuojatason puutteellisesta määrittelystä. Tämä on lopulta johtanut siihen, että valtiosääntöisessä kontekstissa tarkasteltuna, terveydellisten perusoikeuksien asema ei ylipäätään enää korostu tärkeimpänä päämääränä lain uudistuksien osalta.