Vangitsemisen edellytykset ylitörkeissä rikoksissa

Abstract

Rikoksen ylitörkeys on yksi pakkokeinolaissa (806/2011) säädetyistä vangitsemisen erityisistä edellytyksistä. Vuonna 2016 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) katsoi suuren jaoston ratkaisussa Buzadji v. Moldova, että vangitseminen pelkän rikosepäilyn vakavuuden perusteella on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappaleen vastaista. EIT:n mukaan vangitsemiselle tulee esittää ”olennaiset” ja ”riittävät” perusteet jo ensimmäisessä vangitsemiskäsittelyssä. Tämä merkitsi tulkintalinjamuutosta EIT:n aikaisempaan ratkaisukäytäntöön nähden.

Suomessa kyseinen tulkintalinjamuutos otettiin korkeimman oikeuden käsittelyyn ensimmäistä kertaa ratkaisussa KKO 2024:20. Kyseisessä ratkaisussa korkein oikeus totesi pakkokeinolain säännösten olevan ristiriidassa EIT:n ratkaisukäytännön kanssa, koska ne mahdollistavat vangitsemisen pelkän rikosepäilyn vakavuuden perusteella. Ratkaisuun päädyttiin kuitenkin vain niukalla yhdeksän oikeusneuvoston enemmistöllä. Kahdeksan vähemmistöön jäänyttä oikeusneuvosta puolestaan katsoi, että pakkokeinolaki muodostaa kokonaisuuden, jossa vangitsemisen käyttämisen edellytykset määräytyvät yhtäältä laissa säädettyjen erityisten edellytysten sekä toisaalta pakkokeinolain yleisten periaatteiden perusteella.

Tutkimuksessa selvitetään lainopin keinoin, mitä edellytyksiä pakkokeinolaki asettaa vangitsemiselle ylitörkeissä rikoksissa. Näitä edellytyksiä verrataan EIT:n ratkaisukäytännössä asetettuihin rikosprosessuaalisen vapaudenriiston edellytyksiin. Lisäksi tutkimuksessa tehdään oikeusvertailua Ruotsin oikeuden kanssa, jossa lainsäädännöllinen tila vangitsemisperusteiden osalta on viime vuosina muuttunut.

Tutkimuksessa osoitetaan, että vangitsemisen edellytykset määräytyvät kahdeksan vähemmistöön jääneen oikeusneuvoston esittämällä tavalla. Yhdessä rikoksen vakavuus ja periaatteet muodostavat olennaiset ja riittävät perusteet vangitsemiselle. Riittävien perusteiden muodostamiseen vaikuttaa olennaisesti myös se, että tuomioistuimet perustelevat vangitsemispäätöksensä EIT:n ratkaisukäytännössä esittämällä tavalla. Voimassa olevan pakkokeinolain säännösten ei siten katsota olevan ristiriidassa perus- tai ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa.

Tutkimuksessa selvitetään myös erinäisiä pakkokeinolakiin esitettyjä muutosehdotuksia. Tutkimuksessa ei kuitenkaan nähdä tarvetta laintasoisille muutoksille. Toivottavaa kuitenkin olisi, että tuomioistuimet kiinnittäisivät tarkempaa huomiota vangitsemispäätöksen perusteluihin.