Ohi puhumisen kokemukset vammaisen henkilön arjessa

Abstract

Vammaisuudesta ja vammaisten henkilöiden oikeuksista on käyty paljon keskustelua viimeisien vuosikymmenien aikana. Yleisen näkemyksen lisäksi yhteiskunnassamme ydinajatuksena on, että vammaiset henkilöt ovat oikeutettuja tasavertaiseen kohteluun. Tällä hetkellä vammaispalvelulakia muutetaan ja uusi vammaispalvelulaki astuu voimaan 1.1.2025. Myös lakiin tulevien muutoksien yhtenä taustavaikuttimena on yksilöiden välinen tasa-arvo ja poispyrkimys syrjintää aiheuttavasta lainsäädännöstä. Tämä tutkimus tarkastelee vammaisen henkilön kohtaamaa ohi puhumista arjen elämässä. Tavoitteena on nostaa esille sitä, millaisia vaikutuksia ohittavalla käyttäytymisellä on yksilön toimijuuteen.

Tutkimusaineisto koostui 22 vammaisen henkilön kirjoitelmasta liittyen koettuun ohi puhumiseen. Tutkimuskysymykseni olivat 1. Miten ohi puhuminen vaikuttaa vammaisen henkilön omaan toimijuuden käsitykseen? 2. Miten vammaiset henkilöt kokevat ohi puhumisen? Tutkimuksen teoriana oli fenomenologinen tutkimusote ja aineisto analysoitiin käyttäen sisällönanalyysiä.

Tutkimus osoitti arjessa koetun ohi puhumisen vaikuttavan vammaisen henkilöön kokonaisvaltaisesti. Ohi puhuminen vaikutti vastaajiin tunne tasolla niin, että sillä oli negatiivisia vaikutuksia henkilöön identiteettitasolla. Ohi puhumista koettiin kaikissa kodin ulkopuolella tapahtuvissa asiointitilanteissa usein. Voimakkaimpia negatiivisia tunteita herätti ammattihenkilöiden tuottama ohi puhuminen. Ohi puhuminen heikensi vammaisen henkilön toimijuuden tuntoa huomattavasti. Tutkimuksessa nousi esiin myös vammaisten henkilöiden keinoja vahvistaa itse omaa toimijuuden tuntoaan.

Tutkimus osoittaa tarpeen lisätä tietoisuutta ohittavan käytöksen vaikutuksesta yksilötasolla. Vaikka yhteiskuntamme pyrkimys tuottaa palvelut jokaiselle tasavertaisesti, ei siitä ole hyötyä, mikäli vammaisten henkilöiden toimijuuden tuntoon vaikutetaan edelleen päivittäisissä perustoiminnoissa toimijuuden tuntoa heikentävällä tavalla. Tämä ilmiö on omiaan pitämään vammaiset henkilöt edelleen marginaaliryhmässä, jossa toiseuden tunne ”vääränlaisena” pysyy voimissaan ja vaikeuttaa vammaisen henkilön mahdollisuuksia toimia yhteiskunnassa täysipainoisena jäsenenä.