Veronkiertonormit ja niiden soveltuminen Suomen solmimiin verosopimuksiin

Abstract

Kansainvälinen vero-oikeus on ollut murroksessa viime vuosikymmenet esimerkiksi OECD:n BEPS -projektin myötä, jolla on ollut myös vaikutusta Suomen solmimiin verosopimuksiin. OECD on tuonut useita veronkiertoa estäviä normeja verosopimusoikeuteen, kuten tosiasiallisen edunsaajan, monenvälisen yleissopimuksen Principal Purpose Testin, mutta toisaalta myös, kun on hyväksytty kansallisen veronkiertosäännöksen käyttäminen verosopimustilanteessa.

Tutkielma tutkii veronkiertosäännösten soveltuvuutta sekä niiden vaikutusta Suomen solmimiin voimassa oleviin verosopimuksiin, mutta lisäksi sen, kuinka useaan Suomen solmimaan verosopimukseen tällaisia veronkiertosäännöksiä voidaan soveltaa. Tutkielma esittelee tutkimustulokset sekä taulukkoina, että selvittää nämä sanallisesti auki. Tutkielma käyttää oikeusdogmaattista sekä toisaalta oikeushistoriallista sekä empiiristä tutkimusmenetelmää todetakseen, että tosiasiallisen edunsaajan käsite soveltuu valtaosaan Suomen solmimista verosopimuksista, mutta toisaalta, että käsite on rajallinen sen soveltuessa ainoastaan osinko-, korko- ja rojaltiartikloihin eikä toimi yleisenä veronkiertosäännöksenä. Suomi on allekirjoittanut monenvälisen yleissopimuksen vuonna 2017, jonka myötä se hyväksyi verosopimuksiin lisäyksiä, tärkeimpinä Principal Purpose Test-määräyksen sisällyttämisen sekä sopimuksen tarkoituksen muuttamisen. Tämä soveltuu noin kahteen kolmasosaan verosopimuksista. Kun huomioidaan myös kansallisen veronkiertosäännöksen, eli VML 28 §:n soveltuminen, soveltuu melkein jokaiseen Suomen solmimaan verosopimukseen jokin veronkiertoartikla ja onkin ainoastaan muutama yksittäinen sopimus, johon ei sovellu mikään veronkiertoartikla.