Jatkokäsittelylupa lapsiasioissa

Abstract

Maisteritutkielmassa tarkastellaan jatkokäsittelyluvan myöntämisperusteiden soveltamista lapsen huoltoa, asumista, tapaamisoikeutta ja elatusta koskevissa asioissa. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan, vaikuttaako lapsenhuoltolain 12 §:n mukainen päätöksen muuttamismahdollisuus hovioikeuden suorittamaan jatkokäsittelylupaharkintaan.

Tutkimus on toteutettu yhdistämällä lainopillisia ja empiirisiä keinoja. Lainopillisessa osassa on tarkasteltu erityisesti oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n mukaisia jatkokäsittelylupaperusteita ja niiden soveltamista lapsiasioissa. Empiirisin metodein on analysoitu korkeimman oikeuden julkaisemattomia ratkaisuja, hovioikeuksien ratkaisuja vuodelta 2024 sekä tilastotietoja.

Tutkielman perusteella jatkokäsittelylupaperusteita sovelletaan myös lapsiasioihin. Muutosperuste on keskeisin lupaperuste, ja se liittyy lapsiasioissa usein lapsen edun arvioinnin puutteisiin. Tarkistusperuste korostuu lapsiasioissa erityisesti tilanteissa, joissa esitetään uutta todistelua. Ennakkoratkaisuperusteen merkitys jää vähäiseksi tapauskohtaisen harkinnan vuoksi, kun taas muu painava syy liittyy lapsiasioissa usein perhe-elämän suojaan ja siihen puuttumiseen.

Jatkokäsittelylupia myönnetään lapsiasioissa vähemmän kuin muissa asiaryhmissä, mutta ilmiölle ei ole osoitettavissa yksiselitteistä selitystä. Tutkielman perusteella lapsenhuoltolain 12 §:n mukainen päätöksen muuttamismahdollisuus ei ainakaan muodosta hyväksyttävää perustetta korottaa jatkokäsittelyluvan myöntämiskynnystä lapsiasioissa.