Kuluttajaluottojen korkoehdon kohtuuttomuus ja sovittelu – teoriassa ja käytännössä

Abstract

Kuluttajaluottojen lisääntyessä markkinoilla myös niistä aiheutuvat sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat kasvoivat. Näihin pyrittiin vaikuttamaan lainsäädännöllisin keinoin tiukentamalla luottokustannusten sääntelyä. Kuluttajansuojalain (207/2013) 7 luvun 17 a §:n asettama korkokatto oli voimassa 1.6.2013-31.8.2019 ja sen soveltamisalaan kuuluivat alle 2 000 euron suuruiset kuluttajaluotot. Korkokatto asetti sallitun koron määrän 50 prosenttiyksikköön lisättynä korkolain 12 §:n viitekorolla. Säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle jäävien kuluttajaluottojen korot saattoivat olla huomattavasti korkokattosäännöksen asettamaa tasoa korkeammat. Tutkielman aiheena ovat kuluttajansuojalain (207/2013) 7 luvun 17 a §:n voimassaolon aikana myönnetyt 2 000 euron ja sitä suuremmat kuluttajaluotot eli luotot, jotka jäivät korkokattosäännöksen soveltamisalan ulkopuolelle.

Lainopillisella tutkimusmetodilla tutkittiin kuluttajaluottojen luottokustannusten sääntelyä, korkoehdon kohtuuttomuuden edellytyksiä, koron kohtuuttomuudesta luotonantajalle aiheutuvia seurauksia, sekä kuluttajan esittämän kohtuullistamisvaatimuksen määräaikaa. Oikeuslähteinä käytettiin pääasiassa kuluttajansuojalakia, sopimusehtodirektiiviä, kulutusluottodirektiiviä sekä vanhentumislakia. Oikeuslähteiden lisäksi lähteinä käytettiin hovioikeuksien ja kuluttajariitalautakunnan ratkaisuja, joissa oli arvioitu luottosopimuksen korkoehdon kohtuuttomuutta joko sopimusehtodirektiivin edellyttämällä tavalla tai kuluttajansuojalain perusteella. Tutkielmassa hyödynnettiin Euroopan Unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä sekä korkeimman oikeuden ratkaisuja, joista erityisesti KKO 2015:60 on ollut merkittävä vaikutus kuluttajaluottojen korkojen kohtuullistamiseen sekä tuomioistuinten tutkimisvelvollisuuteen viran puolesta.

Tutkielmassa selvisi, että kuluttajariitalautakunnan ja tuomioistuimien ratkaisukäytäntö ei ole yhdenmukaista. Tämä tarkoittaa sitä, että kuluttajaluottosopimusten korkoehtoja sovitellaan eri tavoin riippuen siitä, onko asia kuluttajariitalautakunnan tai tuomioistuimen ratkaistavana. Eroavaisuuksia oli myös tuomioistuinten välillä. Konkreettisesti tämä näkyy siinä, millaiset seuraukset kohtuuttomasta korosta aiheutuu luotonantajalle. Seuraukset vaihtelivat koron kohtuullistamisen 20%-50% todellisen vuosikoron tasolle ja koron huomioon ottamatta jättämisen välillä.

Määräaika kohtuullistamisvaatimusten esittämiselle on edelleen epäselvä, sillä oikeuskäytäntö ei ole vakiintunutta. Vanhentumislakia tulkitsemalla ja Euroopan unioin ratkaisukäytäntöä sekä kansallista oikeuskäytäntöä hyödyntäen ei ole määriteltävissä yksiselitteistä vanhentumisaikaa kuluttajien esittämille kohtuullistamisvaatimuksille. Selvää on, että tehokkuusperiaatteella on suuri merkitys vanhentumisajan arvioinnissa ja se tulee huomioida kansallisella tasolla.