Rajat ylittävää terveydenhuoltoa koskevan sääntelyn jännitteisten intressien punninta EU:ssa, erityisesti ennakkoluvan viitekehyksessä

Abstract

Tutkielmassa tarkastelen rajat ylittävän terveydenhuollon sääntelykokonaisuuden jännitteisiä intressejä ja niiden punnintaa Euroopan unionissa. Keskitän tutkielmani erityisesti ennakkoluvan viitekehykseen.

Unionin sosiaalioikeudellista sääntelyä kuvataan monimutkaiseksi, jota suuren yleisön voi olla vaikea ymmärtää. Lisäksi suuremmassa kuvassa asiaan vaikuttaa myös unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntö. Sääntelyn systematisointi on tarpeen. Tutkielmassa pyritään hahmottamaan pääsääntö, poikkeussäännöt sekä niiden välinen suhde.

Unionissa sosiaalioikeudellisella sääntelyllä on eri tarkoitusperiä. Yksi niistä on mahdollistaa terveydenhuoltopalveluiden rajat ylittävä liikkuminen. Toinen on turvata jäsenvaltioiden kansallisten sosiaaliturvajärjestelmien taloudellinen tasapaino, jotta jäsenvaltiossa voitaisiin huolehtia kansanterveyden suojelusta. Luonnollisesti sääntelyllä pyritään myös yksilön sosiaalisten oikeuksien toteutumiseen. Kahden ensimmäisen tarkoitusperän välillä on havaittavissa jännite. Jännite aiheutuu siitä, että jäsenvaltioilla on rajalliset resurssit järjestää kansalliset terveydenhuollon palvelut. Rajat ylittävien potilaiden aiheuttamat yllättävät kulut voivat hankaloittaa suunnittelutyötä entisestään.

EU:ssa pääsääntö on palveluiden vapaan liikkuvuuden toteuttaminen, sillä se edistää sisämarkkinoiden toteutumista, joka taas on yksi unionin pääintresseistä. Oikeuskäytännössään unionin tuomioistuin on katsonut, että ennakkolupa rajoittaa vapaata liikkuvuutta ja supisti sen soveltamisalaa.

Ennakkolupa on jäsenvaltioille jätetty keino hallita rajat ylittävien potilaiden liikkumista yhteensovittamissäännösten jälkeen, ja siten keino kontrolloida sosiaaliturvajärjestelmänsä taloudellista tasapainoa. Siitä säädetään sekä sosiaaliturva-asetuksessa että potilasdirektiivissä.

Perinteisesti jäsenvaltiot ovat saaneet päättää sosiaalipolitiikkansa tärkeimmistä seikoista itse. Unionin sosiaaliturvalainsäädännön yhteensovittamispyrkimysten myötä jäsenvaltioiden toimivalta alalla on kuitenkin muuttanut muotoaan. Unioni on lisännyt toimivaltaansa alalla asteittain, ja vaikka tasapainottaviakin seikkoja on havaittavissa, on kehitys ollut jäsenvaltioiden kannalta haasteellista. Vaikka vapaata liikkuvuutta voidaan rajoittaa kansanterveyteen liittyvillä seikoilla, on tällaisten seikkojen käsillä olo tosiasiassa ollut vaikeaa näyttää toteen.

Kontrollia jäsenvaltioille palautti potilasdirektiivi. Voidaan kuitenkin kyseenalaistaa, onko jäsenvaltiolle edelleenkään varteenotettavaa toimivaltaa, ja miten paljon ne todella voivat vaikuttaa unionin tasolla päätöksentekoon.