Jalkapallon pelaajasopimuksen purkuedellytykset

Abstract

Urheilu on oikeudellistunut viime aikoina merkittävästi. Urheilu on perinteisesti nojannut vahvaan itsesääntelyyn ja autonomiaan. Kansainväliset ja kansalliset urheilujärjestöt ovat säännelleet toimintaansa omien normistojen kautta. Tänä päivänä itsesääntely on edelleen urheilun normatiivisen järjestelmän ydin, sillä se on tällä hetkellä ainoa normatiivinen kehys, joka todellisesti tunnistaa urheilun erityispiirteet. Itsesääntely ja autonomia ovat kuitenkin kaventuneet urheilun oikeudellistumiskehityksen myötä. Pelaajasopimuksia, siirtoja ja kurinpitomenettelyjä koskevia riitoja on viety niin kansallisiin tuomioistuimiin kuin Euroopan unionin tuomioistuimeen. Urheilua ei näin ollen voi enää tarkastella irrallisena osana oikeusjärjestystä.

Tutkielman aiheena on jalkapallon pelaajasopimuksen purkuedellytykset. Jalkapallon pelaajasopimus jakaa purkuedellytykset kahteen normistolliseen kehykseen. Työsuhteisen pelaajasopimuksen purkuedellytykset määräytyvät työlainsäädännön mukaan, kun taas ei-työsuhteisten ns. amatööripelaajien purkuedellytykset johdetaan sopimusoikeuden yleisistä periaatteita ja urheilun itsesääntelystä erityislainsäädännön puuttuessa. Hybridiluonteen vuoksi on mahdollista, että täysin identtinen sopimusehto voi johtaa eri lopputulokseen sen mukaan, täyttyykö työsuhteen tunnusmerkistö vai ei. Tutkielma on lainopillinen ja pyrkii vastaamaan kysymykseen, millä edellytyksillä jalkapallon pelaajasopimus voidaan purkaa.

Tutkielman keskeisenä havaintona on, että vaikka ammattilaisten ja amatööripelaajien purkuedellytykset rakentuvat eri normistoille, niiden aineellinen sisältö on tosiasiallisesti merkittävästi lähellä toisiaan. Molemmissa sopimustyypeissä purkaminen edellyttää riittävän olennaista rikkomusta, jonka seurauksena osapuolten välinen luottamussuhde on peruuttamattomasti järkkynyt. Tätä yhteistä nimittäjää kantaa pelaajasopimuksen korostunut lojaliteettivelvollisuus, joka toimii ankkurina purkuedellytyksiä arvioidessa. Eroavaisuuksina tarkastelussa huomattiin, että amatööripelaajasopimuksen purkaminen nojaa sopimuksessa säädettyjen velvoitteiden laiminlyöntiin, kun taas työlainsäädännössä on tunnistettu tiettyjä erityisiä purkuperusteita, joiden perusteella työsuhteisen pelaajan purkamista voidaan arvioida.

Nykyinen oikeustila jättää amatööripelaajien oikeudellisen aseman liiaksi pelkästään yleisten periaatteiden varaan tilanteessa, jossa pelaajan velvoitteet ovat käytännössä identtiset työsuhteisen pelaajan velvoitteiden kanssa. De lege ferenda pelaajasopimuksiin tulisi voida kohdistaa erityislainsäädäntöä. Tämä selkeyttäisi purkuperusteiden arviointia, vahvistaisi pelaajien oikeusturvaa ja mahdollistaisi urheilun erityispiirteiden systemaattisemman huomioimisen myös muualla kuin urheilun itsesääntelyssä, jossa kaupalliset toimijat itse sääntelevät normistoja. Kollektiivinen sopiminen voisi tarjota jo lähitulevaisuudessa yhden oikeudellisesti kestävän vaihtoehdon oikeustilan aseman vahvistamiseksi.