Tekijävastuu tilanteissa, joissa henkilö aktiivisin ja tahallisin toimin myötävaikuttaa toisen itseloukkaukseen

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan, millä edellytyksillä henkilö voi Suomen voimassa olevan rikosoikeuden mukaan olla tekijävastuussa tilanteessa, jossa hän aktiivisin ja tahallisin toimin myötävaikuttaa toisen itseloukkaukseen. Itseloukkaustilanteessa henkilö toteuttaa itseensä kohdistuvan henkeä tai terveyttä vahingoittavan menettelyn, mutta tapahtumien taustalla vaikuttaa toinen henkilö, jonka rikosoikeudellisen vastuun perustetta arvioidaan.

Kysymys on kotimaisessa oikeudessa avoin. Ratkaisussa KKO 2023:9 itseloukkausasetelma tunnistettiin, mutta korkein oikeus ei ottanut lopullista kantaa siihen, miten tällaiset tilanteet sijoittuvat Suomen osallisuusjärjestelmään. Oikeuskirjallisuudessa itseloukkaustilanteita on käsitelty hajanaisesti ja pääosin yksittäisten esimerkkien kautta. Kotimaisen aineiston niukkuuden vuoksi tutkielmassa hyödynnetään lainopillisen argumentaation tukena erityisesti saksalaista oikeuskirjallisuutta, jossa kysymystä on käsitelty huomattavasti Suomea laajemmin.

Metodiltaan tutkielma on rikoslainopillinen. Lainopin keinoin selvitetään, voiko itseloukkaukseen myötävaikuttaneen henkilön vastuu perustua varsinaiseen osallisuuteen, varsinaiseen yksin tekemiseen tai rikoslain (39/1889, RL) 5 luvun 4 §:ssä tarkoitettuun välilliseen tekemiseen. Tutkielmassa osoitetaan, ettei vastuu voi lähtökohtaisesti perustua yllytykseen tai avunantoon, koska itsensä vahingoittaminen ei yleensä muodosta tunnusmerkistönmukaista päätekoa. Vastuu ei myöskään tavallisesti perustu varsinaiseen yksin tekemiseen, koska tunnusmerkistön toteutuminen riippuu uhrin omasta toiminnasta.

Keskeinen johtopäätös on, että tekijävastuu voi tulla kyseeseen välillisenä tekemisenä, mutta vain rajatusti. Tämä edellyttää, että välillisen tekijän menettely täyttää rikoksen yleiset edellytykset ja että uhrin päätöksenteko on siinä määrin rajoittunutta, että häntä voidaan pitää toisen käyttämänä välikappaleena. Välikappaleaseman perusteella itseloukkaustilanteet jäsennetään kolmeen pääryhmään: alle 15 vuoden ikään tai syyntakeettomuuteen, erehdyttämiseen sekä pakottamiseen perustuviin tilanteisiin. RL 5 luvun 4 §:n soveltaminen itseloukkaustilanteisiin on de lege lata mahdollista, mutta oikeustilan avoimuuden vuoksi se ei ole täysin ongelmatonta. De lege ferenda -näkökulmasta oikeustilaa olisi perusteltua selkeyttää nimenomaisella sääntelyllä.