Sivuuttamisen systeemit: Sivuuttaminen ja avunhakemisen vaikeus osana rakenteellista väkivaltaa

Abstract

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan sivuuttamista osana rakenteellista väkivaltaa sekä lasten ja nuorten avunhakemisen vaikeutta. Tutkielman tavoitteena on lisätä ymmärrystä siitä, miksi lapsen hätä ja avunpyyntö jäävät toisinaan ammatillisen katseen katveeseen. Teoreettinen viitekehys rakentuu lapsen edun, oikeuksien ja moraalirealismin käsitteistä sekä Bronfenbrennerin ekologiseen systeemiteoriaan pohjautuvasta hyvinvoinnin mallista. Rakenteellista väkivaltaa ja sivuuttamista tarkastellaan yksilö-, yhteisö-, kulttuuri- ja aikatasolla. Aineistona käytetään kolmea valmista haastattelua, jotka sijoittuvat 1980–1990-luvuille. Menetelmällisinä lähtökohtina ovat fenomenologis-hermeneuttinen lähestymistapa ja narratiivinen sisällönanalyysi.

Kirjallisuuskatsauksen ja aineiston analyysin perusteella sivuuttaminen ilmenee yksilötason puolustusmekanismeina, institutionaalisina käytäntöinä sekä kulttuurisina ja historiallisina toimintatapoina. Keskeistä on, että eri systeemitasot vahvistavat toisiaan ja mahdollistavat sivuuttamisen ajallisen jatkuvuuden. Lapsen kertomus sivuutetaan erityisen helposti silloin, kun se on ristiriidassa aikuisten tulkintakehysten kanssa. Sivuuttaminen ei ole vain yksittäisen työntekijän laiminlyönti, vaan rakenteellinen ongelma, joka edellyttää muutoksia toimintakulttuurissa, resursseissa ja koulutuksessa. Tutkielma ehdottaa, että sivuuttamisen käsitteen vakiinnuttaminen voisi auttaa tunnistamaan ja ehkäisemään rakenteellista väkivaltaa myös nykyhetken lastensuojelun kontekstissa.