”Kyllä mulle tuli mieleen, että ne hevoset on vähän enemmän kuin eläimiä” : ratsastus sosiomateriaalisena käytäntönä

Abstract

Tutkimus tarkastelee mistä elementeistä ratsastuksen oppiminen koostuu, ja miten aistitieto on siihen osallisena. Tutkimuksen näkökulma on posthumanistinen, ja teoreettinen tausta käytäntöteoreettisessa ja sosiomateriaalisessa oppimiskeskustelussa. Tutkimuksen aineisto on kerätty puolistukturoiduin haastatteluin seitsemältä eritasoiselta ratsastajilta, ja se on analysoitu sisällönanalyysin avulla.

Ratsastus on kehollinen käytäntö, jossa pelkkä teoreettinen osaaminen ei kanna pitkälle. Ratsastajan on kehossaan tunnettava, milloin suoritus onnistuu, sillä hän ei voi jatkuvasti seurata itseään ulkopuolelta. Miten ratsastusta opettava henkilö pystyy välittämään tätä kehollistunutta tietoa sanallisesti? Ratsastajan fyysisen suorituksen lisäksi tilanteessa on mukana myös hevonen, joka tuo siihen omat haasteensa. Tässä tutkimuksessa ratsastamisen oppimista tarkastellaan kokonaisuutena, joka muodostuu hevosen ja ihmisen keskinäisestä suhteesta ja tunteista, ratsatuksen aistiärsykkeiden tulvasta ja niiden rajoittamisesta sekä mieli- ja kielikuvista, joilla ratsastuksessa syntyviä kehotuntemuksia pyritään havainnollistamaan.

Tutkimus osoittaa, että ratsastuksen oppiminen ei ole pelkkää mekaanisen taidon oppimista, vaan hakeutumista yhteistoimintaan hevosen kanssa. Fyysiset taidot ovat vain yksi osa kokonaisuutta, jonka muodostaa hevosen ymmärtäminen eläimenä ja sen pohjalta suhteen luominen sen kanssa, sekä ihmisen että hevosen tunteiden tunnistaminen ja ymmärtäminen. Ratsastuksen oppimista tapahtuu sekä satulassa että sen ulkopuolella. Organisaatiotutkimuksessa oppimista käytäntöteoreettisesta näkökulmasta on perinteisesti tutkittu käytännöissä, joissa toiminta on ihmisen ja esineiden tai pelkästään ihmisten välistä. Eläimillä on kuitenkin valtava osa länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa, joka tulisi ottaa huomioon myös yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa.

Tutkimus nostaa esille myös kehossa tiedostamattomasti tapahtuvaa oppimista, ja maailman hahmottamista kehon sisäistä tilaa tarkastelevan aistin, proprioseptiikan avulla. Tutkimus kiinnittää huomion siihen, että kaikki oppiminen ei ole näkyvää tai analysoitavissa, pelkästään koettavissa.