Hätävarjelu ja pakkotila kansainvälisessä rikosoikeudessa

Abstract

Tutkielman aiheena ovat hätävarjelu ja pakkotila kansainvälisessä rikosoikeudessa. Hätävarjelu ja pakkotila ovat rikosoikeudellisina käsitteinä vanhoja ja useimmissa kansallisissa oikeusjärjestyksissä tunnustettuja vastuuvapausperusteita. Hätävarjelussa on kysymys yksittäisen henkilön oikeudesta puolustaa itseään tai toista henkilöä taikka tietyin edellytyksin omaisuutta. Oikeutta puolustautua voidaan tarkastella edeten niin sanotulta makro-tasolta eli valtioiden oikeudesta itsepuolustukseen aina mikro-tasolle saakka, jolloin kysymykseen tulee yksittäisen henkilön hätävarjeluoikeus. Pakkotilassa puolestaan on kysymys välittömästi uhkaavasta vaaratilanteesta, jossa on uhrattava jokin oikeudellisesti suojattu etu, jotta voidaan pelastaa toinen arvokkaammaksi arvioitu etu. Pakkotila voidaan jakaa duress- ja necessity-pakkotiloihin. Edellisessä on kysymys toisen henkilön aiheuttamasta pakosta, jälkimmäisessä taas olosuhteiden aiheuttamasta pakkotilasta.

Kansainvälisessä rikosoikeudessa hätävarjelun ja pakkotilan asema ei ole ollut yhtä vahva kuin kansallisessa oikeudessa ja niihin on suhtauduttu ristiriitaisesti, jopa kielteisesti. Kielteinen suhtautuminen vastuuvapausperusteisiin on näkynyt muun muassa siten, ettei niihin ole juuri kiinnitetty huomiota kansainvälisissä sopimuksissa tai esimerkiksi kansainvälisten rikostuomioistuinten perussäännöissä. Muiden vastuuvapausperusteiden ohella hätävarjelu ja pakkotila on ensimmäistä kertaa mainittu vasta vuonna 2002 voimaan tulleessa Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännössä.

Hätävarjelua ja pakkotilaa on ennen edellä mainitun perussäännön voimaantuloa käsitelty kansainvälisellä tasolla lähinnä oikeuskäytännössä, jossa käsitteiden sisältöä ja soveltamiskriteereitä on pyritty selventämään. Niihin on vedottu muun muassa useissa toisen maailmansodan jälkeen käydyissä sotarikosoikeudenkäynneissä. Uudemmasta oikeuskäytännöstä voidaan mainita esimerkiksi Jugoslavian sotarikostuomioistuimen ratkaisut. Vastuuvapausperusteiden soveltamisen kannalta yksittäisen tapauksen olosuhteilla on ollut arvioinnissa suuri merkitys. Yksi merkittävimpiä ratkaisuja on ollut Jugoslavian sotarikostuomioistuimen Erdemovic-ratkaisu, jossa tuomioistuin otti kantaa pakkotilan sovellettavuuteen kansainvälisellä tasolla.

Vastuuvapausperusteiden aseman on katsottu vahvistuneen Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön voimaantulon myötä. Hätävarjelun ja pakkotilan soveltamiskriteereiden sisällyttäminen perussäännön 31 artiklaan oli periaatteellisesti tärkeää, koska vastuuvapausperusteet ovat olennainen osa yksilön rikosoikeudellisen vastuun määrittämistä. Perussäännön merkitystä vastuuvapausperusteiden soveltamisen kansainvälisen kehityksen kannalta on kuitenkin toistaiseksi mahdotonta arvioida, koska niitä koskevaa oikeuskäytäntöä ei vielä ole.