Dementoituvan henkilön testamentintekokelpoisuudesta ja sen oikeudellisesta arvioinnista

Abstract

Tutkielmassa on tarkasteltu lainopillisen metodin kautta väestön ikääntymisen myötä ajankohtaistuvaa ongelmaa siitä, miten dementoituvan henkilön testamentintekokelpoisuutta tulisi oikeudellisesti arvioida. Tutkielmassa käydään läpi dementoituvan testamentintekokelpoisuuteen liittyvät lait ja asetukset, esityöt, oikeuskäytäntö ja -kirjallisuus sekä esitellään aiheeseen liittyvää pohjoismaista- ja englantilaista oikeutta. Testamentintekokelpoisuus on keskeinen itsemääräämisoikeuden ilmentymä ja osa perusoikeuksia, jota ei voida rajoittaa kevyin perustein. Dementia itsessään ei vielä poista testamentintekokelpoisuutta, vaan sen on vaikutettava testamentin tekemiseen tai sen sisältöön, jotta dementialla olisi oikeudellisen arvioinnin kannalta merkitystä. Dementia on aivo- ja älyllisiin toimintoihin heikentävästi vaikuttava oireyhtymä, jolla tarkoitetaan vanhuuden tylsistymistä. Se voidaan jakaa neljään eri vaiheeseen: lievä-, keskivaikea-, vaikea- ja syvävaihe. Lähtökohtaisesti dementoituneella on testamentintekokelpoisuus sairauden lievässä vaiheessa, kun taas syvässä vaiheessa kelpoisuutta ei enää ole. Keskivaikea- ja vaikea vaihe ovat oikeudellisen arvioinnin kannalta ongelmallisia, sillä mahdollinen testamentintekokelpoisuuden menettäminen ajoittuu näihin hetkiin. Oikeudellinen arviointi dementiatapauksissa tulee aina tehdä tapauskohtaisesti yksilö ja olosuhteet huomioon ottaen. Arvioinnin tueksi olen kehittänyt oikeuslähteiden pohjalta erilaisia oikeusperiaatteita, jotka ohjaavat kiinnittämään huomiota oikeudellisen arvioinnin kannalta merkityksellisiin seikkoihin, esimerkiksi itsemääräämisoikeuden toteuttamiseen, itsenäisen tahdonmuodostuksen aitouteen tai lääkärinlausunnon merkitykseen.