ICA –sopimukset ja velkojakollisio – sitovuuden merkitys rahoitusmarkkinoiden toimivuuden näkökulmasta

Abstract

Rahoitusmarkkinoilla käytetään yleisesti velkojien välisiä sopimuksia, joilla säännellään senior- ja juniorvelkojien välisiä suhteita. Nämä sopimustyypit ovat syntyneet ja kehittyneet angloamerikkalaisissa maissa ja näitä sopimuksia kutsutaan nimellä Intercreditor Agreement eli ICA-sopimukset. ICA-sopimuksia voidaan ominaispiirteiltään luonnehtia vakuustarkoituksessa solmituiksi sopimuksiksi, jotka eivät sellaisenaan sovellu mihinkään jo olemassa olevaan oikeustyyppiin Suomen oikeudessa. Tämän johdosta oikeustila Suomessa ICA-sopimuksien kohdalla on epävarma erityisesti esineoikeudellisen sivullissitovuuden näkökulmasta. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda tähän keskusteluun ICA-sopimuksen systematisoimisesta Suomen oikeuteen tuore näkökulma rahoitusmarkkinoiden toimivuuden ja taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta. Tarkastelu tapahtuu lain sanamuodon, yleisten esineoikeudellisten periaatteiden ja oikeusvertailevan katsannon avulla.

ICA-sopimuksen systematisoimisesta Suomen oikeuden tunnustamiin oikeustyyppeihin on esitetty runsaasti näkökulmia ja tätä keskustelua on leimannut se, ettei ICA-sopimus ole ollut ongelmattomasti systematisoitavissa mihinkään jo olemassa olevaan oikeustyyppiin. Sopimustyypin esineoikeudelliset ongelmat nousevat esille etenkin osapuolten maksukyvyttömyystilanteissa. Seniorvelkojan konkurssissa on katsottu, että ICA-sopimuksella on mahdollista sopia sitovasti velkojien maksunsaantijärjestyksestä MJL:n ulkopuolisesti. Tältä osin tilanteen voidaan sanoa olevan selvä, tosin pesänhoitajan velvollisuuksien selventämisen vuoksi asiassa olisi kuitenkin tarve konkurssiasiain neuvottelukunnan suositukselle. ICA-sopimuksen näkökulmasta tuleva laki joukkolainanhaltijoiden edustajista tulee vaikuttamaan etenkin sopimuksiin, joissa hyödynnetään agenttijärjestelyä. Tarkastelussa on huomioitu tarkoitus vahvistaa agentille siirrettyjen oikeuksien sivullissitovuutta laintasoisilla säännöksillä.

ICA-sopimuksen seniorvelkojan näkökulmasta suurimmat riskit liittyvät juniorvelkojan konkurssitilanteeseen ja ICA-sopimuksen sitovuudesta juniorvelkojan konkurssipesään. JICA-sopimus on oikeustyyppinä lähellä saatavan panttausta. Mikäli sopimus systematisoitaisiin omaksi vakuusmuodokseen, oikeustyyppiin voitaisiin Suomen oikeuden puitteissa soveltaa analogisesti VKL:n säännöksiä. Tällöin oikeustyyppi saisi esineoikeudellista sitovuutta saatavan panttauksen tavoin ja sitoisi myös konkurssipesää velkojakollisiossa. Uuden vakuustyypin muodostamisessa tulee ottaa kantaa esineoikeudellisiin kollisionratkaisuperiaatteiden valintaan ja tyyppipakkoperiaatteeseen. Esineoikeudellisessa kirjallisuudessa on esitetty, että tyyppipakkoperiaatteesta voitaisiin poiketa painavilla perusteilla. Tutkielmassa korostuu painavana perusteena markkinoiden toimivuus ja sopimusosapuolten tarkoitus.