Arvonlisäveron vähennysoikeuden jakaminen

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan arvonlisäveron vähennysoikeuden jakamista tilanteessa, jossa kulut kohdistuvat sekä arvonlisäveron vähennykseen oikeuttavaan että vähennykseen oikeuttamattomaan toimintaan. Vähennykseen oikeuttava osuus tulee selvitettäväksi etenkin tilanteessa, jossa syntyneet kulut ovat ns. yleiskuluja eli ne eivät kohdistu suoraan tiettyyn toimintaan. Tutkielman pääasiallinen tutkimusmetodi on oikeusdogmatiikka, mutta tutkielma sisältää myös oikeusvertailevan osuuden jossa Suomen lainsäädäntöä ja oikeustilaa verrataan Ruotsin ja Saksan oikeuteen. Arvonlisäverodirektiivin mukainen jakoperuste vähennettävän osuuden selvitettämiseksi on ns. pro-rata -jakomenetelmä. Arvonlisäverodirektiivi sallii kuitenkin jäsenvaltioiden säätävän myös muista jakoperusteista ja Suomi on käyttänyt mahdollisuutta poiketa pro-rata –menetelmän soveltamisesta. AVL 117 §:n mukaan vähennys tavarasta tai palvelusta saadaan tehdä vain siltä osin kuin tavaraa tai palvelua käytetään vähennykseen oikeuttavaan tarkoitukseen. Ensisijainen keino vähennysoikeuden selvittämiseksi on suora kulujen kohdistaminen. Sovellettavan jakomenetelmän on parhaalla mahdollisella tavalla kuvattava hankintojen todellisen käyttötarkoituksen jakautumista. Oikeuskäytännössä sallituksi jakoperusteeksi on katsottu muun muassa työaika ja liikevaihto. Arvonlisäverodirektiivin pro-rata -menetelmää koskeva sääntelyä ei voida soveltaa AVL 117 §:ää tulkittaessa. Toisin kuin pro-rata -menetelmää, AVL 117§:ää voidaan soveltaa myös tilanteessa, jossa vähennysoikeus jaetaan arvonlisäveron vähennykseen oikeuttavan toiminnan ja arvonlisäverolain ja -direktiivin soveltamisalan ulkopuolisen toiminnan välillä. Pro-rata -menetelmää ei sovelleta Ruotsissa tai Saksassa. Ruotsissa vähennysoikeuden jakoperusteen on oltava kohtuudenmukainen ja Saksassa asianmukainen. Suomen arvonlisäverolain sanamuoto on tässä suhteessa tiukempi.