Lapsi laiminlyönnin uhrina

Abstract

Tutkimukseni tarkastelee lapsiin kohdistuvien laiminlyöntien rikosoikeudellista arviointia rikoslain 3 luvun 3.2 § epävarsinaisten laiminlyöntirikosten näkökulmasta. Lasten fyysinen pahoinpitely on viime vuosina vähentynyt, mutta sen sijaan lapsen emotionaalinen ja fyysinen laiminlyönti on lisääntynyt. Laiminlyönnillä on tutkitusti merkittäviä vaikutuksia lapsen terveyteen ja kehitykseen erityisesti tilanteissa, joissa laiminlyöjinä ovat lapsen omat vanhemmat. Siitä huolimatta lapsiin kohdistuvat laiminlyöntirikokset eivät useinkaan päädy tuomioistuimeen tai ainakaan niistä ei anneta tuomioita.

Viime aikoina perinteistä maltillista kriminaalipolitiikkaa on haastanut keskustelu rikoksen uhrin perus- ja ihmisoikeuksista. Uhrikeskustelussa perus- ja ihmisoikeuksia ei käytetä ainoastaan rikosoikeutta rajaavina vaan myös niitä perustelevina tekijöinä. Valtiolla on perustuslain 22 § mukainen velvollisuus huolehtia perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisesta. Tätä tehtäväänsä se suorittaa ensisijaisesti rikosoikeudellisin keinoin. Näin ollen kriminalisointeja tulee tarkastella myös siitä näkökulmasta, miten ne suojaavat lapsen perus- ja ihmisoikeuksia.

Perus- ja ihmisoikeuksista voidaan johtaa valtion velvollisuus suojella lapsen henkeä, terveyttä ja yhdenvertaisuutta. Tutkimuksen valossa voidaan kuitenkin todeta, että Suomella on lasten oikeuksien turvaamisessa vielä paljon tehtävää. Vain kaikkein räikeimmistä lapsen laiminlyönneistä annettiin tuomioita. Lapsen emotionaalinen laiminlyönti ja henkinen väkivalta jäivät lähes täysin rikosoikeudellisen suojan ulkopuolelle.