Syyttämättäjättämispäätösten perustelujen ja tärkeän yleisen edun arviointi rikoslain 48 lukua koskevissa ympäristörikoksissa

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan syyttämättäjättämiskäytäntöä rikoslain (39/1889, RL) 48 luvun ympäristörikoksissa. Tarkoituksena on tutkia, millä perusteella syyttämättäjättämispäätöksiä tehdään ympäristörikoksissa ja miten päätöksiä perustellaan. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) 1:8:n mukaan syyttäjä saa jättää syytteen nostamatta, ellei tärkeä yksityinen tai yleinen etu muuta vaadi. Koska ympäristörikossäännöksillä on korostuneesti kollektiivista oikeushyvää suojaava luonne, tutkielmassa selvitetään tärkeän yleisen edun sisältöä ja soveltamiskäytäntöä. Tutkimuksen aineisto koostuu Valtakunnansyyttäjän toimistosta tilatuista syyttämättäjättämispäätöksistä RL 48 luvun ympäristörikoksissa vuosilta 2020–2023. Tutkimuksessa hyödynnetään empiirisiä tutkimusmenetelmiä aluksi määrällisesti tarkastelemalla aineistoa ja sen jälkeen laadullisesti selvittäen sitä, mitkä seikat vaikuttavat syyttämättäjättämispäätöksen tekemiseen. Lainopillisella metodilla selvitetään tärkeän yleisen edun sisältöä.

Ympäristörikollisuus on kasvava ongelma kansainvälisesti. Myös Suomessa on arvioitu, että ympäristörikoksia jää esitutkintaviranomaiselta piiloon. Alhaisen kiinnijäämisriskin lisäksi sanktiointikäytäntö on ympäristörikoksissa alhaista. Sääntelyteknisesti RL 48 luvun kriminalisoinnit ovat haastavia, sillä tunnusmerkistöt edellyttävät myös aineellisen ympäristölainsäädännön soveltamista. Rikosoikeuden suojellessa perinteisesti yksilön oikeushyvää, ympäristörikoskriminalisointien yhteisöllinen oikeushyväkäsitys haastaa tärkeän yleisen edun soveltamista yleisen oikeustajun ja yleisestävyyden kannalta.

Tutkimusaineistossa syyttämättäjättämispäätöksiä tehtiin eniten riittävän näytön puuttumisen vuoksi. Epäillyn tuottamuksen tai tahallisuuden aste jäi vaille näyttöä, sillä vastuuta ei saatu kohdistettua riittävällä tavalla yksittäiseen tekijään erityisesti laajoissa rikossarjoissa. Ympäristövahingon syy-yhteys tekoon saattoi jäädä myös näyttämättä. Syyteoikeus ehti vanhentua usein lievemmistä rikosnimikkeistä. Merkitystä annettiin myös ympäristön itsekorjaavalle luonteelle, sillä vahinkovaikutusten ollessa väliaikaisia syyte jätettiin nostamatta.

Tärkeää yleistä etua arvioitiin päätöksissä vain harvoin. Mikäli tärkeän yleisen edun sisältöön otettiin kantaa, perusteluissa tuotiin esille ympäristövahingon yksittäisyys ja rajallisuus. Tärkeän yleisen edun soveltamisohjeen mukaiseen yleiseen oikeustajuntaan, järjestelmän legitiimisyyteen tai yleisestävyyteen ei otettu juurikaan kantaa. Tärkeä yleinen etu ei siis ole soveltamisohjeena selkeä. Erityisesti yleinen oikeustaju voi olla nykypäivänä hankalasti määriteltävä käsite ympäristörikosten kontekstissa.