Rikoshyödyn laskenta ja käsittely tuomioistuimessa

Abstract

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on valtiolle menetetyksi tuomittavan rikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn (rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentti) määrää kuvastava laskentatapa. Tutkielman pyrkimyksenä on luoda yhdenmukaisuutta rikoshyödyn menettämistä koskevaan oikeuskäytäntöön. Työ keskittyy tarkastelemaan etenkin oikeuskäytännön kautta, onko muodostettavissa säännönmukaisuutta rikoshyödyn laskentatapaan esimerkiksi erilaisten kulujen vähennettävyyden suhteen.

Rikoshyöty on yksi menettämisseuraamuksen kohteista, minkä kautta rikoksen kautta saatu omaisuus tuomitaan valtiolle menetetyksi ilman korvauksia. Rikoshyödyn menettämisellä tavoitellaan muun muassa rikoksien ehkäisyä, rikoksista hyötymisen estämistä ja varojen sijoittumista uusiin rikoksiin. Tutkielman tekemisen tarpeellisuutta korosti etenkin korkeimman oikeuden ennakkopäätös 2024:25, joka havainnollisti rikoshyödyn laskentatavan muodostumisen ja sen valinnan merkitystä.

Rikoshyödyn käsittely tuomioistuinkäsittelyssä asettaa rikosprosessin toimijoille erilaisia velvollisuuksia, jotta hyöty saadaan menettämisseuraamukseen tuomitsemalla poistettua rikoksentekijältä. Puolustukselle on rikosprosessissa annettava tiettyjä puolustuksen toteuttamista mahdollistavia seikkoja, joihin tutkielmassa on tarkoitus perehtyä. Tutkielmassa huomiota kiinnitetään niihin mahdollisiin erityispiirteisiin, joita rikoshyödyn menettäminen aiheuttaa vastaajan puolustukselle. Tutkielman kautta on todettavissa, että yhtenä erityispiirteenä on edellytetty tietoisuutta ja toimia, jotka mahdollistivat osaltaan rikoshyödyn kokonaismäärästä tehtävien kulujen vähennyskelpoisuuden huomioon ottamisen.

Tutkielman keskeisimmät tulokset osoittavat, että rikoshyödyn laskentatapa vallitsevan oikeusjärjestyksen mukaan on epäjohdonmukainen ja rikoslajikohtainen. Oikeusvarmuus rikosprosessin eri toimijoille on keskeisin syy, miksi rikoshyödyn laskentatapa edellyttäisi johdonmukaisempaa ja yleissisällöllistä käytäntöä.

This Master's thesis examines the method of calculating the economic benefit derived from a crime that is subject to forfeiture to the state, as stipulated in Chapter 10, Section 2, Subsection 1 of the Finnish Criminal Code. The aim of the thesis is to promote consistency in legal practice concerning the forfeiture of criminal proceeds. The study focuses particularly on case law to determine whether a consistent method of calculation can be identified, for example, regarding the deductibility of various expenses.

Criminal proceeds are one of the targets of forfeiture, whereby assets obtained through crime are confiscated by the state without compensation. The forfeiture of criminal proceeds aims to prevent crime, eliminate the benefits of criminal activity, and hinder the reinvestment of illicit gains into new crimes. The necessity of this study is underscored by the Supreme Court precedent KKO 2024:25, which illustrates the formation and significance of the method used to calculate criminal proceeds.

The handling of criminal proceeds in court proceedings imposes various obligations on the actors in the criminal process to ensure that the benefit is removed from the offender through a forfeiture order. The defense must be provided with certain procedural safeguards, which this thesis aims to explore. Special attention is given to the potential challenges that forfeiture of criminal proceeds may pose for the defense. One key finding is that the deductibility of expenses from the total amount of criminal proceeds requires the defendant to have had awareness and taken actions that enable such deductions to be considered.

The main findings of the thesis indicate that the method of calculating criminal proceeds under the current legal system is inconsistent and varies depending on the type of crime. Legal certainty for the various actors in the criminal process is the primary reason why a more coherent and generally applicable practice for calculating criminal proceeds is necessary.