Responsibility to Protect (R2P) -periaatteen rooli kansainvälisessä oikeudessa: haasteet ja matka sitovaksi oikeudeksi?

Abstract

Tämä tutkielma käsittelee Responsibility to Protect (R2P) -periaatteen oikeudellista luonnetta ja erityisesti niitä oikeudellisia haasteita, jotka liittyvät sen soveltamiseen sekä mahdolliseen kehittymiseen kansainvälisoikeudellisesti sitovaksi normiksi. R2P-periaate hyväksyttiin YK:ssa vuonna 2005 vastauksena kansainvälisen yhteisön epäonnistumisiin estää vakavia ihmisoikeusrikkomuksia. Periaate rakentuu kolmesta pilarista: valtion omasta suojeluvelvollisuudesta kansalaisiaan kohtaan, kansainvälisen yhteisön avustus- ja tukivelvollisuudesta sekä viime kädessä turvallisuusneuvoston valtuuttamista kollektiivisista toimista silloin, kun valtio ei kykene suojelemaan väestöään. Erityisesti I-pilari on saanut vahvan aseman kansainvälisessä oikeudessa, mutta periaatteen kokonaisvaltainen sitovuus on edelleen kiistanalainen.

Tutkielmassa analysoidaan R2P-periaatteen suhdetta suvereniteetin käsitteeseen ja humanitaarisen intervention oikeutukseen. Tutkimus osoittaa, että periaate on osittain onnistunut lieventämään jännitettä valtion suvereniteetin ja kansainvälisen humanitaarisen intervention välillä. Tutkielma keskittyy myös kansainvälisten järjestöjen rooliin periaatteen toimeenpanossa ja osoittaa, että näiden toimijoiden resurssit ja poliittinen tahto ovat ratkaisevia periaatteen toteutumiselle käytännössä, jonka vuoksi sen selkeyttäminen, mitkä tahot ja järjestöt saavat osallistua periaatteen toteuttamisen, on tärkeää.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, voidaanko R2P-periaatetta pitää sitovana oikeusnormina, ja missä määrin valtiot ovat muodostaneet sen ympärille johdonmukaista käytäntöä (state practice) ja ovat yhtä mieltä sen sitovuudesta (opinio juris). Tarkastelun metodina on lainoppi, jota täydennetään analysoimalla periaatteen soveltamista neljässä konfliktissa: Keniassa, Syyriassa, Libyassa ja Gazassa. Tapaukset osoittavat, että vaikka periaate on vakiintunut osaksi kansainvälistä oikeutta, sen käytännön soveltaminen on ollut epäjohdonmukaista ja altista poliittisille intresseille, erityisesti turvallisuusneuvoston veto-oikeuden vuoksi. Tämä näkyy erityisesti tilanteissa, joissa suurvallat ovat estäneet toimivallan käytön vakavien rikosten ehkäisemiseksi.

Tutkielma osoittaa, että R2P-periaate tukeutuu vahvasti olemassa oleviin kansainvälisoikeudellisiin instrumentteihin, kuten Geneven sopimuksiin, kansanmurhasopimukseen, kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussääntöön sekä YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmiin. Näiden pohjalta periaate voidaan nähdä oikeudellisesti merkittävänä ja osin tapaoikeudellisesti vahvistuneena

Johtopäätöksenä tutkielma toteaa, että R2P-periaate on tärkeä mutta keskeneräinen osa kansainvälisen oikeuden rakennetta. Sen tulevaisuus riippuu siitä, kykeneekö kansainvälinen yhteisö selkeyttämään periaatteen soveltamisen kriteerejä ja vahvistamaan päätöksenteon johdonmukaisuutta. Vasta tällöin periaate voisi kehittyä aidosti sitovaksi normiksi ja täyttää alkuperäisen tarkoituksensa suojella siviilejä kaikkein vakavimmilta rikoksilta.