Asianomistajan asema ja oikeudet syyteneuvottelumenettelyssä: erityistarkastelussa asianomistajan suostumusedellytys

Abstract

Pitkittyneet oikeudenkäynnit ovat olleet jo pitkään merkittävä oikeusturvaongelma Suomessa. Tämän vuoksi vuonna 2015 otettiin käyttöön Yhdysvalloista lähtöisin oleva prosessiekonomisia säästöjä tavoitteleva syyteneuvottelumenettely. Menettelyn käytön edellytyksenä on asianomistajan suostumus. Tutkielma tarkastelee asianomistajan asemaa ja oikeuksia syyteneuvottelussa ja arvioi, millaisia ongelmia asianomistajan suostumusedellytys voi aiheuttaa sekä onko lainsäädäntöä tarpeen muuttaa. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan, tulisiko asianomistajan passiivisuus tulkita suostumukseksi menettelyn käytölle vai tulisiko edellyttää aktiivista suostumusta, sekä tarvetta kuulla asianomistajaa uudelleen, jos hän on esitutkinnassa ilmoittanut, ettei hänellä ole vaatimuksia asiassa. Tutkimusmetodina käytetään sekä lainopillista että de lege ferenda -tutkimusta.

Tutkielma osoittaa, että suostumusedellytys voi olla ongelmallinen erityisesti rikosasioissa, joissa on useita asianomistajia ja heidän kantansa menettelyn käytön suhteen eroavat tai kaikkia ei tavoiteta. Yksittäisen asianomistajan laaja päätösvalta voi vaarantaa asianosaisten yhdenvertaisuuden ja prosessin oikeudenmukaisuuden. Lisäksi on olemassa riski, että asianomistaja käyttäisi tätä oikeuttaan esimerkiksi kiristääkseen vastaajalta perusteettoman suuria vahingonkorvauksia. Suostumuksen tiedustelu koetaan myös viranomaisten näkökulmasta työlääksi, mikä vähentää menettelyn houkuttelevuutta. Suostumusedellytyksestä luopumista olisikin syytä harkita etenkin sellaisissa rikosasioissa, joissa on suuri määrä asianomistajia ja enemmistö asianomistajista kannattaa menettelyn käyttöä.

Tutkielmassa todetaan, että lainsäädäntöä olisi syytä selkeyttää siten, että asianomistajan passiivisuus katsottaisiin suostumukseksi. Lisäksi tutkielmassa tuodaan esiin, että voimassa olevan lainsäädännön mukainen linjaus, jonka mukaan asianomistajan ilmoitus siitä, ettei hänellä ole korvausvaatimuksia, katsotaan riittäväksi suostumukseksi menettelyn käyttämiselle, on prosessiekonomian kannalta toimivin ratkaisu. Keskeistä olisi kuitenkin varmistaa asianomistajan riittävä tiedonsaanti jo esitutkintavaiheessa.