Tuomitun vangitsemisen edellytykset
Kolehmainen, Tuuli (2026)
2026
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20260622101672
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20260622101672
Tiivistelmä
Tutkielma käsittelee tuomitun vangitsemisen edellytyksiä. Tuomitun vangitseminen on vapauteen kohdistuva rikosprosessuaalinen pakkokeino, josta säädetään pakkokeinolaissa (806/2011). Kyseisen pakkokeinon tarkoituksena on turvata rangaistuksen täytäntöönpano sekä estää rikollisen toiminnan jatkaminen.
Tutkielmassa selvitetään lainopin keinoin ensinnäkin, mitkä ovat tuomitun vangitsemisen erityiset edellytykset. Toiseksi tutkielmassa analysoidaan, onko vähintään kahden vuoden mittainen vankeusrangaistus yksinään riittävä peruste määrätä tuomittu vangittavaksi vai koskeeko erityisten edellytysten vaatimus ennen tuomion antamista tapahtuvan vangitsemisen lisäksi myös rikoksesta tuomitun vangitsemista.
Vangitsemisen edellytykset on vakiintuneesti jaoteltu vangitsemisen yleisiin ja erityisiin edellytyksiin. Yleisten edellytysten tulee aina täyttyä, jotta vangitseminen voi tulla kyseeseen, minkä lisäksi erityiset edellytykset asettavat vangitsemiselle lisävaatimuksia. Tuomitun vangitsemisen yleisenä edellytyksenä on tuomittu ehdoton vankeusrangaistus, ja erityisistä edellytyksistä säädetään pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 1 momentin 1-3 kohdissa. Koska vangitseminen on ankarin rikosprosessuaalinen pakkokeino ja merkitsee vakavaa puuttumista perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksissa turvattuun henkilökohtaiseen vapauteen, vangitsemisen edellytysten arviointiin vaikuttavat lisäksi myös pakkokeinolain yleiset periaatteet, perusoikeudet, ihmisoikeusvelvoitteet sekä niitä koskeva tulkintakäytäntö.
Tutkielmassa selvitetään, millä perustein tuomitun henkilökohtaiseen vapauteen voidaan puuttua, sekä tuotetaan ja kootaan tietoa tuomitun vangitsemisen erityisten edellytysten sisällöstä ja vangitsemiskäytännöstä sekä näitä koskevista epäkohdista. Tutkielmassa tuodaan myös esiin, miten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytäntö on vaikuttanut kansalliseen oikeuskäytäntöön ja lainsäädäntöön. Samalla selvitetään, onko Suomen lainsäädäntö tai oikeuskäytäntö tuomitun vangitsemisen osalta ristiriidassa ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa.
Tutkielma osoittaa, että tuomitun vangitsemisen erityiset edellytykset ovat paonvaara, jatkamisvaara, kvalifioitu paonvaara sekä rikoskierresäännös. EIT:n oikeuskäytännön perusteella Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen a alakohta ei edellytä tuomion lisäksi muita lisäedellytyksiä vapaudenriistolle edes silloin, kun tuomio ei ole vielä lainvoimainen. Näin ollen tuomitun vangitsemiselle on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan nojalla hyväksyttävät perusteet, ja vangitseminen on ilman lisäedellytyksiä mahdollista, kun vastaaja on tuomittu vähintään kahden vuoden mittaiseen vankeusrangaistukseen tuomioistuimessa. Kansallisen säännöksen ei siten katsota olevan ristiriidassa perus- tai ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa.
Tutkielmassa selvitetään lainopin keinoin ensinnäkin, mitkä ovat tuomitun vangitsemisen erityiset edellytykset. Toiseksi tutkielmassa analysoidaan, onko vähintään kahden vuoden mittainen vankeusrangaistus yksinään riittävä peruste määrätä tuomittu vangittavaksi vai koskeeko erityisten edellytysten vaatimus ennen tuomion antamista tapahtuvan vangitsemisen lisäksi myös rikoksesta tuomitun vangitsemista.
Vangitsemisen edellytykset on vakiintuneesti jaoteltu vangitsemisen yleisiin ja erityisiin edellytyksiin. Yleisten edellytysten tulee aina täyttyä, jotta vangitseminen voi tulla kyseeseen, minkä lisäksi erityiset edellytykset asettavat vangitsemiselle lisävaatimuksia. Tuomitun vangitsemisen yleisenä edellytyksenä on tuomittu ehdoton vankeusrangaistus, ja erityisistä edellytyksistä säädetään pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 1 momentin 1-3 kohdissa. Koska vangitseminen on ankarin rikosprosessuaalinen pakkokeino ja merkitsee vakavaa puuttumista perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksissa turvattuun henkilökohtaiseen vapauteen, vangitsemisen edellytysten arviointiin vaikuttavat lisäksi myös pakkokeinolain yleiset periaatteet, perusoikeudet, ihmisoikeusvelvoitteet sekä niitä koskeva tulkintakäytäntö.
Tutkielmassa selvitetään, millä perustein tuomitun henkilökohtaiseen vapauteen voidaan puuttua, sekä tuotetaan ja kootaan tietoa tuomitun vangitsemisen erityisten edellytysten sisällöstä ja vangitsemiskäytännöstä sekä näitä koskevista epäkohdista. Tutkielmassa tuodaan myös esiin, miten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytäntö on vaikuttanut kansalliseen oikeuskäytäntöön ja lainsäädäntöön. Samalla selvitetään, onko Suomen lainsäädäntö tai oikeuskäytäntö tuomitun vangitsemisen osalta ristiriidassa ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa.
Tutkielma osoittaa, että tuomitun vangitsemisen erityiset edellytykset ovat paonvaara, jatkamisvaara, kvalifioitu paonvaara sekä rikoskierresäännös. EIT:n oikeuskäytännön perusteella Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen a alakohta ei edellytä tuomion lisäksi muita lisäedellytyksiä vapaudenriistolle edes silloin, kun tuomio ei ole vielä lainvoimainen. Näin ollen tuomitun vangitsemiselle on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan nojalla hyväksyttävät perusteet, ja vangitseminen on ilman lisäedellytyksiä mahdollista, kun vastaaja on tuomittu vähintään kahden vuoden mittaiseen vankeusrangaistukseen tuomioistuimessa. Kansallisen säännöksen ei siten katsota olevan ristiriidassa perus- tai ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa.