Lapsen luottamus- ja riippuvuussuhteen väärinkäyttö

Abstract

Lapselle on aina vahingollista joutua rikoksen uhriksi, mutta erityisen vahingollista se on silloin, kun rikoksentekijänä on lapsen läheinen aikuinen. Tällöin kyse on tapahtuneen rikoksen lisäksi myös lapsen luottamuksen hyväksikäytöstä. Teko aiheuttaa lapselle usein pitkäaikaisia ja vakavia vahinkoja, joita hän saattaa kantaa taakkanaan myös aikuiselämässä.

Tutkielmassa käsitellään lapsen luottamus- ja riippuvuussuhteen väärinkäyttöä osana rikosoikeudellisen rangaistuksen määräämistä. Tutkielmakysymys on jaettu kolmeen osaan: 1) keiden välille laissa tarkoitettu luottamus- ja riippuvuussuhde muodostuu ja missä olosuhteissa, 2) kuinka suhteen väärinkäyttö vaikuttaa rangaistuslajin valintaa ja 3) kuinka suhteen väärinkäyttö huomioidaan osana rangaistuksen mittaamista. Tutkielma metodi on lainopillinen, jolloin voimassaolevan oikeuden sisältöä systematisoidaan niin lainsäädännön kuin oikeustapaustenkin avulla.

Tutkielman keskeisinä johtopäätöksinä ovat, että luottamus- ja riippuvuussuhteen olemassaolon arviointi perustuu aina tapauskohtaiseen arviointiin, jolloin merkitystä tulee antaa esimerkiksi sille, onko aikuinen huolenpitovastuussa lapsesta. Luottamus-ja riippuvuussuhteen väärinkäyttö huomioidaan rangaistuksen määräämisessä siten, että tapauksissa, joissa tekijänä on lapsen läheinen, tuomittava rangaistus on yleensä ankarampi kuin tapauksissa, joissa ei ole kyse esimerkiksi lapsen luottamuksen hyväksikäytöstä. Kuitenkaan esimerkiksi ehdottomat vankeusrangaistukset eivät ole säännönmukainen seuraamus. Oikeustapaukset myös osoittavat, ettei voida osoittaa konkreettista juuri rangaistuksen pituuteen vaikuttavaa vaikutusta sille, että kyseessä on samalla lapsen luottamuksen hyväksikäytöstä. Tutkielma myös konkreettisesti osoittaa, että rangaistuskäytäntö lapseen kohdistuvissa rikoksissa on ankaroitunut viimeisten vuosikymmenten aikana.