Vuokramaksuehdon sovittelun edellytykset – erityistarkastelussa tuulivoima-alan maanvuokrasopimukset

Abstract

Tutkielman tavoitteena on tarkastella maanvuokrasopimuksien vuokran määrää koskevien ehtojen sovitteluedellytyksiä erityisesti tuulivoima-alan kontekstissa. Tutkielmassa pyritään selvittämään, millä perusteilla vuokraehtoa voidaan pitää kohtuuttomana maanvuokralain 4 §:n 2 momentin ja oikeustoimilain 36 §:n tarkoittamalla tavalla. Pääasiallisena tutkimusmenetelmänä tutkielmassa on lainoppi. Tutkielmassa systematisoidaan sovittelua koskevaa lainsäädäntöä, lain esitöitä, oikeuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä. Tarkasteluun on tuotu konkreettinen ulottuvuus analysoimalla lisäksi julkisesti saatavilla olevia tuulivoima-alan maanvuokrasopimuksia.

Tutkielmassa tarkastellaan tuulivoima-alan maanvuokrasopimuksien erityispiirteitä ja alalla yleisesti käytettyjä vuokranmääräytymismalleja sekä arvioidaan niiden vaikutusta sovitteluharkintaan. Sovitteluharkinnan kannalta relevanteiksi tekijöiksi tunnistetaan erityisesti osapuolten välinen tiedollinen ja taloudellinen epätasapaino, sopimuksen syntyyn liittyvät olosuhteet, olosuhteiden muutokset sopimuksen kestäessä sekä oikeustoimen sisältö eli sopimusehdot. Tutkielmassa analysoidaan sitä, millä tavalla näihin eri sovittelukriteereihin liittyvät seikastot ilmenevät tuuli-voima-alan maanvuokrasopimuksissa. Lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, kuinka tuulivoima-alan muuttuva toimintaympäristö voi vaikuttaa maanvuokrasopimusten vuokraehtojen kohtuullisuusarviointiin.

Tutkielmassa todetaan, että tuulivoima-alalla, kuten muissakin sopimustilanteissa, maanvuokra-sopimusten sovitteluharkinta perustuu lopulta kokonaisharkintaan, jossa erilaisten tekijöiden kokonaisvaikutusta sekä sopimuskokonaisuutta ja osapuolten tarkoitusta punnitaan. Sovitteluharkinnassa annetaan merkitystä sekä sopimuksen sisältöä että sopimuksen ulkoisia seikkoja koskeville tekijöille. Sovittelukynnys on maanvuokrasopimuksissa asetettu tarkoituksellisen korkealle vuokran määrää koskevien ehtojen sovittelun osalta, kuten maanvuokralain 4 §:n 2 momentin säätämiseen johtaneista esitöistä ilmenee. Oikeuskäytännöstä on kuitenkin löydettävissä esimerkkejä tilanteista, joissa tuomioistuin on päätynyt sovittelemaan maanvuokraa, ja näiden ratkaisujen oikeudellista merkitystä ja sisältöä käydään tutkielman analyysiosassa läpi. Ratkaisujen rajalliseen ennustearvoon on kuitenkin otettu kantaa sovittelun tapauskohtaisuutta koskevan luvun kautta. Sopimuksen sovittelun on tarkoitettu olevan poikkeuksellinen menettely, sillä sopimusvapauden ja sopimuksen sitovuuden periaatteilla on oikeusjärjestyksessämme vahva asema.