Ratkaistavana kysymys lapsen asumisesta – Lapsen asumista koskevat huoltoriidat käräjäoikeudessa

Abstract

Tutkimus tarkastelee ratkaisuperusteita ja menettelyä lapsen asumista koskevissa huolto-oikeudenkäynneissä käräjäoikeudessa. Lisäksi tutkimuksessa pyritään arvioimaan lapsenhuoltolain (361/1983) uudistuksen (190/2019) tulevaisuuden vaikutuksia. Tutkimusmetodi on osin lainopillinen, osin etupäässä sosiologisesti kvalitatiivinen (tapaustutkimusluonteinen). Oikeusdogmaattisessa osassa tutkimuskysymyksiä tarkastellaan lainsäädännön, virallislähteiden, korkeimman oikeuden ratkaisujen sekä oikeuskirjallisuuden perusteella ja empiirisessä osassa 23:n Helsingin käräjäoikeuden lapsen asumista koskevan vuoden 2018 ratkaisun perusteella.

Empiirisessä tutkimuksessa havaitaan, että ratkaisuperusteet ja menettely käräjäoikeudessa mukailevat pääosin lapsenhuoltolain vakiintuneita tulkintoja. Ainoana toistuvana puutteena havaitaan, että käräjäoikeus perustelee päätöksissään vain harvoin lapsen kuulematta jättämistä tai mielipiteen huomiotta jättämistä. Aiemmin jossain määrin epäselvien tai kiistanalaisten kysymysten osalta korostetaan seuraavia tutkimushavaintoja: Käräjäoikeuden periaatteellisena kantana välittyy, että myös lapseen kohdistumaton parisuhdeväkivalta vähintäänkin heikentää väkivaltaisen vanhemman tai väkivaltaisen uuden kumppanin kanssa olevan vanhemman lähivanhemmuusedellytyksiä. Väkivaltaan liittyy kuitenkin usein näyttöongelmia. Vanhempien huonot välit tai toisen vanhemman vastustus eivät kaikissa tilanteissa ole ehdoton este vuoroasumiselle. Ikähaitarilla 8–17 vuotta ei havaita selviä lapsen ikään perustuvia eroja lapsen näkemyksille annettavassa painoarvossa (huomioidaan yhtenä ratkaisuperusteena). 12 vuotta täyttäneellä lapsella ei ole itsemääräämisoikeutta käräjäoikeuden ratkaisun suhteen, mutta asumisratkaisun täytäntöönpanokelvottomuus voi kuitenkin vaikuttaa lapsen edun arviointiin. Lapsen asumista koskevilla väliaikaismääräyksillä ei näytä olevan merkittävää vaikutusta käräjäoikeuden lopullisiin ratkaisuihin, vaikka nämä sisällöllisesti usein vastaavatkin toisiaan. Tutkimuksessa tunnistetaan tiettyjä tyyppitilanteita, joissa lasta ei välttämättä kuulla oikeudenkäynnissä. Vaikka käräjäoikeuden ratkaisut mukailivat sosiaalitoimen selvityksessä esitettyjä näkemyksiä, käräjäoikeus suorittaa itsenäisen arvion lapsen edusta.

Tutkimustulosten valossa ei näytä todennäköiseltä, että lapsenhuoltolain uudistuksella tulisi olemaan merkittäviä vaikutuksia käräjäoikeuden toimintaan. Vuoroasumisen virallistamisella lienee kuitenkin selkeyttävä ja riitaisuuksia ehkäisevä vaikutus. Lisäksi lasten tuomioistuinkuulemiset saattavat jonkin verran yleistyä ja selvästi aiheettomat täysimittaiset muutosoikeudenkäynnit vähentyä.